Elokuussa 2025 hallitus antoi eduskunnalle esityksen reserviläisiän nostosta 65 ikävuoteen. Tässä järjestelyssä asevelvollisuus jatkuisi sen vuoden loppuun, jolloin asevelvollinen täyttää 65 vuotta. Aiemmin reservissä olevan miehistön yläikäraja oli 50 vuotta ja aliupseerien sekä upseerien 60 vuotta. Esityksessä yläikärajan nostaminen koski kaikkia vuonna 1966 ja sen jälkeen syntyneitä asevelvollisia. Eduskunta päätti asiasta esityksen mukaisesti.

Puolustusvoimat kouluttaa valtaosan varusmiehistä joukkotuotannon periaatteella. Tällä tarkoitetaan sitä, että varusmiesaikana muodostetut kokonaisuudet (komppania ym.) siirtyvät sellaisenaan myös reserviin sodan ajan joukoiksi. Astuessa palvelukseen – kutsun saatuaan – reserviläinen tietää missä joukossa toimii ja ketkä ovat hänen lähimpiä palvelustovereitaan. Varusmiesajan jälkeen toimitaan siis totutussa kokoonpanossa tuttujen ihmisten kanssa. Ajan myötä reserviläisten sijoituksiin voi tulla muutoksia, mutta niistä on aina hankittavissa ajantasainen tieto Puolustusvoimien alueorganisaatiosta.
Kertausharjoituskutsun sai vuonna 2025 arviolta 25 000 reserviläistä, jotka siirtyivät kutsun myötä palvelemaan vaihtelevaksi ajaksi sodan ajan joukoissa oleviin tehtäviinsä. Tämän lisäksi noin 8 000 reserviläistä osallistui vapaaehtoisesti puolustusvoimien järjestämiin harjoituksiin. Vuosittaiset koulutusmäärät ovat kasvaneet sen jälkeen, kun Venäjä käynnisti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Koulutusta tarvitaankin, sillä Suomella on kansainvälisesti vertailtuna hyvin pieni ammattisotilaiden joukko ja vastaavasti erittäin suuri inhimillinen panos reservissä. Poliittisen johdon asettama tavoitetila on noin miljoonan sotilaan reservi – vastaavan suuruista sotilasvoimaa ei Euroopasta juurikaan löydy.

Suomalaiset reserviläiset edustavat niin määrän kuin laadunkin osalta hyvin poikkeavaa joukkoa läntisessä maailmassa. Kylmän sodan jälkeinen valtavirta johti asevelvollisuuden lopettamiseen monissa Euroopan maissa, joissa siirryttiin merkittävästi pienempiin ammattiarmeijoihin. Niiden tehtävät muotoutuivat uusista lähtökohdista, joissa painottuivat kansainväliset operaatiot kaukana maailmalla. Valtiollisen alueen puolustustehtävä sai väistyä, sillä uhkaa ei nähty olevan enää olemassa. Kysymys oli poliittisista valinnoista, missä tehtiin tietoisesti ratkaisuja, joiden seurausvaikutukset toki tuolloin ymmärrettiin – monista naiiviutta ilmentävistä jälkipuheista huolimatta. Naapurimaamme Ruotsi on tyyppiesimerkki maasta, missä idealismi voitti analyyttiset arviot horisonttiin nousemassa olleista turvallisuusongelmista.

Sotavalmiiden joukkojen laajamittaisesta kouluttamisesta muodostuu maasta riippumatta vuosikymmeniä kestävä prosessi. Sen nopeuttaminen on toki mahdollista, mutta toiminnan kasvattaminen edellyttää merkittävien lisäresurssien ohjaamista asevoimien tarpeisiin. Juuri nyt Euroopassa eletään aikaa, missä suurissakin maissa kaikuvat lupaukset suorituskykyjen lisäämisestä myös sotilaiden lukumäärän muodossa. Otsikoissa on erityisesti ollut Saksa, jonka tarkoituksena on kasvattaa ammattisotilaiden lukumäärää lähivuosina merkittävästi.

Kun katsotaan, mitä Ukrainassa juuri nyt tapahtuu ja suhteutetaan realismiin pohjautuvat lukumääräarviot tuleviin tarpeisiin, niin yhtälö ei toimi. Ammattimaisia asevoimia ei missään Euroopan maassa kyetä muutamassa vuodessa kasvattamaan laajamittaisen sodan edellyttämälle lukumääräiselle tasolle. Sotatoimista muodostuvat tappiot ovat jo lyhyelläkin aikavälillä niin suuria, että kuluneiden joukkojen täydentämiseen tarvittavaa lisävoimaa tulisi olla sadoissa tuhansissa uusissa sotilaissa laskettava määrä. Suomen kaltainen mittavaan reserviin perustuva ratkaisu näyttääkin olevan ainoa realistinen tapa rakentaa riittävän suuri sotilaallinen pelote Venäjän uhkaa vastaan. Natosta ei löydy muita maita, jotka kykenisivät vastaavaan.