Kylmää sotaa leimasivat Yhdysvaltain geostrategiset intressit, joiden päämääränä oli Neuvostoliiton sotilaallisen ja poliittisen vaikutusvallan patoaminen tietylle maantieteelliselle alueelle. Tässä ei onnistuttu, vaan maailmanlaajuisessa kamppailussa kommunismi saavutti jalansijaa kaikilla mantereilla. Vapaus ja siihen liitetty läntinen demokratiakäsitys olivat puolustuskannalla. Neuvostoliitto käytti myös esimerkiksi länsimaisia rauhanliikkeitä edistämään omaa asiaansa. Asetelma oli selkeä ja kumppaneita hankittiin molemmin puolin pitkälti geopoliittisin perustein.

Kylmää sotaa seuranneella globalisaation valtakaudella geopolitiikka näytti jo hiljalleen painuneen myös Yhdysvaltain kohdalla taustalle. Sotilaspoliittinen ja ideologinen vastakkainasettelu katosi, joten vahvoille geopoliittisille toimille ei ollut tarvetta. Globalisaatiokehityksen alkuvaiheessa vaikutti jopa siltä, että geopolitiikan perimmäisestä intressistä – kansallisesta edusta – oltaisiin ainakin joiltain osin joustamassa. Yhteistyön ja yhteisöllisyyden nimissä.

Jälkitarkastelussa aikakausi kylmästä sodasta vuoteen 2008 näyttäytyy hukattuna mahdollisuutena. Geopolitiikkaan tukeutumamaton maailmanjärjestys ei liene sekään täydellinen, mutta kyseinen aihio oli tuolloin olemassa. Onnistunut eteneminen olisi kuitenkin edellyttänyt Venäjän ja Kiinan kytkemistä kiinteäksi osaksi tätä kokonaisuutta. Kummastakaan maasta ei kuitenkaan löytynyt valmiutta muutokseen. Toisaalta USA liittolaisineen oli etenkin 1990-luvulla ylivertaisessa asemassa taloudellisesti ja teknologisesti. Ne olisivat voineet ehdollistaa kaupankäynnin diktatuurien kanssa ja kytkeä yhteistyön tarpeellisiksi katsottuihin demokraattisiin reformeihin.

USA teki myös virheen pyrkiessään syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkimainingeissa levittämään asein länsimaista demokratiaa Afganistaniin ja Irakiin. Näistä ajoista muistetaan etenkin se, miten erityisesti Irakiin tapahtunut hyökkäys vuonna 2003 tuomittiin laajalti. Sodat heikensivät Yhdysvaltain taloutta, kansainvälistä statusta sekä länsimaisen ”demokratiaviennin” uskottavuutta. Välittömänä seuraus-vaikutuksena syntyi myös tilanne, missä Venäjä ja Kiina joutuivat arvioimaan yksinapaisen maailmanjärjestyksen uhkia omalla kohdallaan. Asetelma näyttäytyi niiden näkökulmasta epästabiilina.

Barack Obaman nousua Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2009 tervehdittiin liberaalissa lännessä riemulla. Olihan kyse etniseen vähemmistöön lukeutuvasta ja muutoshakuisesta henkilöstä. Jälkikäteen arvioituna hän kuitenkin epäonnistui monissa pyrkimyksissään. Geopoliittisesti tarkasteltuna Venäjän sotilaallista aktiivisuutta ei kyetty juurikaan rajoittamaan, vaan maa saavutti toimillaan jalansijaa Lähi-Idässä ja Afrikassa. Myös Kiina näki tilaisuutensa tulleen ja ryhtyi modernisoimaan asevoimiaan samalla, kun aggressiivinen retoriikka Taiwaniin liittyen vahvistui.

Donald Trumpin ensimmäinen presidenttikausi käynnistyi vuonna 2017 ja se toi muutoksia myös maan geopolitiikkaan. Esimerkiksi suhdetta Israeliin väritti Obaman kaudella ja etenkin sen loppupuolella epäluottamus, mutta Trumpin noustua valtaan tilanne muuttui. Hänen kannattajakunnassaan oli merkittävä joukko konservatiivisia kristittyjä, mikä näkyi myös tuessa Israelille. Trump muutti jo ensimmäisen presidenttikautensa aikana Yhdysvaltojen ulko- sekä identiteettipolitiikan suuntaa. Tähän kokonaisuuteen sisältyi entistä vähemmän perinteistä diplomatiaa ja yhteisten asioiden ajamista. Eurooppalaisilta liittolaisilta alettiin myös vaatia aiempaa vahvempaa panostusta Naton puitteissa.

Joe Bidenin presidenttikauden (2021–2025) alkupuolella törmättiin vahvasti geopolitiikkaan, Venäjän käynnistäessä helmikuussa 2022 laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Bidenin johtama USA noudatti kylmän sodan aikaisia oppeja ja keskittyi patomaan konfliktia. Varovaiselle Bidenille näytti olleen tärkeintä varmistaa, ettei sota missään olosuhteissa leviäisi Naton alueelle. Maaliskuussa vuonna 2022 Biden vakuutti, että länsi kohdentaisi aseapuaan taistelevalle Ukrainalle, sekä asettaisi Venäjälle raskaita talouspakotteita. Myöhemmin nousivat esille aseapuun liittyvät käytännön ongelmat ja talouspakotteiden toimimattomuus. Sota jatkui.

Donald Trump palasi valtaan toiselle kaudelle tammikuussa 2025 ja hän olikin valmistautunut hallintoineen tulevaan työhön perusteellisesti. Tämä näkyi niiden muutosten määrässä ja laajuudessa, joita toteutettiin heti ensimmäisinä päivinä. Trump uhkasi vievänsä Grönlannin Tanskalta – Nato-liittolaiselta – ja vaati Panaman kanavan haltuunottoa. Eurooppalaisille monet Trumpin toimet näyttäytyvät vastenmielisiltä. Kansainvälisen oikeuden sivuuttaminen, ihmisarvon väheksyminen, tai ilmastonmuutoksen kiihdyttäminen edustavat jotain muuta kuin perinteistä käsitystä länsimaisesta demokratiasta.

Kauppatulleilla täydennettynä valkoisen talon geopolitiikka tavoittelee kuitenkin selkeästi uutta amerikkalaispainotteista järjestystä. Yhdysvaltojen kansallinen etu käy kaiken edelle – myös liittolaissuhteiden – ja toimet ovat sen mukaisia. Erityiseksi uhaksi katsotaan Kiina, jota vastaan tarvitaan sotilaallista voimaa Tyynenmeren alueella. Venäjän toimet Ukrainassa ovat uudesta geopoliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna toisarvoinen kysymys. Myöskään Euroopan unionilla ei ole tässä yhtälössä merkitystä, vaan suhteet maanosamme pyritään järjestämään pitkälti kahdenvälisin ”diilein”. Perinteinen transatlanttinen suhde on muuttunut merkittävällä tavalla.

Vuosien 2025–2026 aikana on käynyt selväksi, ettei Yhdysvallat suvaitse muiden suurten toimijoiden vaikutusvallan kasvua lähialueellaan. Konkreettisesti tämä näkyy Venezuelassa, missä diktatuurisin ottein hallinnut presidentti Nicolás Maduro vangittiin nopealla ja näyttävällä sotilasoperaatiolla. Se perusteltiin huumeiden vastaisella taistelulla, mutta todelliset motiivit näyttävät viittaavan Venezuelan mittavien öljyvarojen hallintaan. Kyseessä oli kansainvälisen oikeuden vastainen sotatoimi. Geopolitiikan näkökulmasta toimenpide edustaa paluuta historiaan ja Monroe-oppiin, jota harjoitettiin erityisesti 1800-luvulla. Mediassa on myös kutsuttu tätä uudistunutta politiikkaa Donroe-opiksi Yhdysvaltojen nykyiseen presidenttiin viitaten.

Lännessä Tyynenmeren itäpuolisten osien merialue kauppareitteineen on puolestaan Yhdysvaltain geopolitiikan näkökulmasta ensiarvoisen tärkeä. Kiinan voimistunut poliittinen ja sotilaallinen läsnäolo ei ole uusi asia ja siitä on kannettu huolta jo pitkään. Historiaan heijastettuna kehityksessä on samoja piirteitä kuin Japanin militarismissa ennen toista maailmansotaa. USA yritti tuolloin padota Japanin vaikutusvallan kasvua asettamalla keisarikunnan mm. öljysaartoon. Vastakkainasettelu kulminoitui Japanin Pearl Harbouriin (Hawaji) vuonna 1941 tekemään hyökkäykseen, mikä käynnisti laajat vihollisuudet maiden välillä ja vaikuttaa kahdenvälisissä suhteissa tänäkin päivänä.

Yhdysvaltojen näkökulmasta kriittiseksi turvallisuuskysymykseksi muodostuu juuri nyt kolmen Tyynenmeren saariketjun hallinta. Saariketju numero 1 pitää sisällään Kuriileista etelään sijaitsevat suuret saaret, kuten Japanin Filippiinit ja Malesian. Numero 2 käsittää Filippiineistä itään olevat pienet saaret. Numero 3 kulkee puolestaan jo lähempänä Yhdysvaltoja ja siihen kuuluvat saaret Alaskan edustalla sijaitsevilta Aleuteilta aina Havaijille asti. Mainittakoon, että keisarillinen Japani kykeni ulottamaan hyökkäystoimensa toisessa maailmansodassa aina Aleuteille asti, joten USA:lta löytyy historiallista kokemusta Tyynenmeren hallintaan liittyvistä sotilaallisista haasteista.

Euroopasta tarkasteltuna Yhdysvaltain geopoliittista kokonaisnäkymää voi olla vaikea hahmottaa, kun omat geopoliittiset ongelmamme liittyvät lähinnä Venäjään. Tyynenmeren laaja alue ja Kiinan nopeahko nousu kaksinapaiseksi muuttuvan maailman toiseksi valtakeskukseksi ovat kuitenkin realiteetti, mihin Yhdysvaltojen tulee sopeutua. Tässä yhteydessä käytettävät sopeutuskeinot ovat sitten kokonaan toinen kysymys, mutta esimerkiksi tuontitulien asettaminen näyttää olevan väistämätön osa Trumpin johtaman maan geopolitiikkaa. Suuren toimijan pelikentälle tuomat vaatimukset koskevat myös Eurooppaa, vaikka laajalti jaetun käsityksen mukaan kauppatullien asettamat kustannukset eivät lisää talouskasvua tai tuotannon määrää maailmantaloudessa.