Sodat ovat tunnetusti teknologisen kehityksen yksi merkittävä työntövoima ja yhtä sotaa käytiin hiljattain kaksi vuotta. Laajamittainen väkivalta käynnistyi Gazassa lokakuussa 2023, kun terroristijärjestö Hamas teki aseellisten iskujen sarjan Israeliin. Sitä seurasivat nopeat vastatoimet, joissa on hyödynnetty tekoälyä laajalti. Israelin armeijanilmoituksen mukaan se on käyttänyt erityisesti kahta tekoälyohjelmaa Hamas-taistelijoiden maalittamiseksi, jotta vastustajan täsmätuhoaminen helpottuu ja siviiliuhrit minimoituvat. Tässä onnistumista arvioitaneen jatkossa perusteellisesti Gazassa hankittujen kokemusten myötä.

Laventeli ja Evankeliumi -nimiset tekoälyohjelmat ovat toiminnallisesti sotilassalaisuuden verhon takana, mutta jotain niistä tiedetään. Evankeliumi yhdistää dataa ja tekee iskusuosituksia Israelin armeijalle. Laventeli puolestaan lienee massadataan perustuva tekoäly. Sen tehtävänä on tuottaa sotilaille arvioita siitä, kuinka todennäköisesti tietty ihminen on äärijärjestö Hamasin taistelija.

Gazan kaksi vuotta kestäneistä sotatoimista voitaneen tehdä alustava johtopäätös, ettei tekoälyn käyttö automaattisesti tarkoita siviiliväestön kärsimysten minimointia. Paljon jää riippumaan tekoälyn käyttäjistä, sillä viime kädessä ihminen päättää ne raja-arvot, joiden perusteella tekoäly toimii. Näitä voivat olla esimerkiksi sivullisten uhrien määrä tai se, kuinka paljon erilaista infrastruktuuria saa aseellisissa iskuissa kulloinkin tuhoutua. Gazassa on nähty, että niin siviiliuhrit kuin infrastruktuurin tuhoutuminen ovat määrällisesti todella korkealla tasolla. Sen arviointi, paljonko tästä on tekoälyn aikaansaamaa tuhoa, on kuitenkin täysin mahdotonta.

Tekoälyyn liittyy sotilaallisesta näkökulmasta tarkasteltuna monia ylivoimaisia ominaisuuksia. Keskeiseksi muodostuu se, että algoritmit voivat seuloa ja yhdistää suuria datamääriä merkittävästi ihmistä tehokkaammin. Ne ovat siis ihmiseen verrattuina ylivoimaisia tiedustelu- ja tilannekuvan muodostamisessa. Tekoälyn hyödyntämisen riskit kumpuavat kuitenkin tästä samasta logiikasta – tekoäly on juuri niin luotettavaa kuin sen taustalla vaikuttavat algoritmit ovat. Riippuvuussuhde korostaa monivaiheisen ja monimuotoisen testauksen tarvetta ennen tekoälypohjaisten sotilaallisten järjestelmien käyttöönottoa. Ukrainassa testaustyötä tehdään jokaisena taistelupäivänä hyvin raadollisissa sodan ajan olosuhteissa. Testausympäristöstä kumpuavat paineet takaavat myös sen, että valmista syntyy nopeasti.

Syvemmälle tekoälyvaikutteiseen sodankäyntiin siirrytään, kun tarkastellaan autonomisia asejärjestelmiä. Ne perustuvat tekoälyyn, joka kerää tietoa ympäristöstä sensoreiden avulla ja tekee itsenäisiä päätöksiä aseellisista toimista ohjausalgoritmien perusteella. Mukana voi olla vähäinen määrä ihmisen toteuttamaa ohjausta tai sitten asejärjestelmä toimii täysin itsenäisesti. Keskustelua käydään parhaillaan siitä, kuinka pienellä ihmistyön panoksella järjestelmä voidaan luokitella autonomiseksi eli itseohjautuvaksi. Monissa puheenvuoroissa korostetaan inhimillisen kontrollin säilyttämistä päätöksenteossa. Tämä johtaa puhumaan autonomisista aseista, puoliautonomisista aseista ja yleisellä tasolla tekoälyavusteisesta sodankäynnistä.

Joulukuussa 2024 Ukrainassa suoritettiin historian ensimmäinen maarobottien ja droonien tekemä hyökkäysoperaatio Lyptsin kylän lähistöllä. Edelliset oli aseistettu konekiväärein ja räjähtein. Uusi taistelutapa saavutti menestystä, sillä Venäjän puolustuslinja murtui ja ukrainalaiselle jalkaväelle tarjoutui tilaisuus miehittää tyhjäksi jääneet vihollisasemat. Tässä taistelussa drooneja ohjasivat vielä ihmiset. Kyseessä on sodankäynnin merkittävä virstanpylväs, joka vertautuu esimerkiksi panssarivaunun käyttöön ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla vuonna 1915. Tuolloin uuden hyökkäysaseen kehitystyön motiivi oli kuluttavan asemasodan lopettaminen.

Suomen sodan ajan puolustusvoimat rakentuvat laajasta reservistä, joka kutsutaan tilanteen niin vaatiessa asepalvelukseen. Tätä reserviä ei ole lähtökohtaisesti koulutettu tekoälyavusteiseen sodankäyntiin, missä erilaisten asejärjestelmien yksityis-kohtainen tuntemus edellyttää vuosien oppimisprosessia. Toisaalta korkean teknologian yhteiskunnasta asepalvelukseen saapuvien reserviläisten perusvalmiudet, hyödyntää viimeisimpiä teknisiä innovaatioita, ovat korkealla tasolla. Kysymys onkin pitkälti siitä, miten siviiliosaaminen ja puolustusvoimien tarpeet kyetään parhaiten yhdistämään. Tilanne poikkeaa merkittävästi esimerkiksi 20 vuoden takaisesta, jolloin nykyinen teknologialoikka näyttäytyi vasta kaukaisena visiona.