Vastakkainasettelua on historiallisesti tarkasteltuna käytetty usein politiikan tekemisen välineenä. Nykyisin tämän kaltaista kehitystä kutsutaan usein polarisaatioksi. Se saa voimansa hyvin yksinkertaistetusta ”me ja ne”-ajattelusta. Usein tähän kontekstiin kytketään myös oletus siitä, että ”ne” hyötyvät jollain tavoin oman viiteryhmän kustannuksella. Polarisaatiota esiintyy kaikilla tasoilla aina yksittäisestä ihmisestä kansakuntien välisiin suhteisiin. Ongelmaksi tilanne muodostuu, kun polarisaatiosta tulee vahva ohjausvoima lähes kaikelle tekemiselle.

Polarisaatiossa kyse on pitkälti tunteista, ei faktoista. Taitava poliitikko kykenee käyttämään tätä peruslähtökohtaa hyväkseen saadakseen äänestäjien suosion. Tunteisiin vetoaminen on erityisen helppoa tilanteissa, missä ihmiset kokevat joutuneensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Esimerkiksi Trumpin nousu kahteen otteeseen Yhdysvaltain presidentiksi perustui pitkälti juuri edellä kuvattuun logiikkaan. Talouden murros oli suistanut USA:ssa monet keskiluokkaiset äänestäjät sivuraiteelle työpaikkojen kadottua Aasiaan. Tämä tilanne synnytti otollisen maaperän vastakkainasettelun vahvistamiselle ja lopputulos tunnetaan.

Atlantin takaisessa julkisessa keskustelussa toistuu logiikka, jonka mukaan valkoisen työväenluokan sosiaaliseen asemaan kohdistuneet heikennykset ovat rapauttaneet ihmisten luottamuksen yhteiskuntaan. Etenkin tämä koskee työmarkkina-asemaa, jolla on taas puolestaan lukuisia seurausvaikutuksia ihmisten arjessa. Palkkataso ei ole pysynyt vakuutus-, asumis- ja koulutuskustannusten nousukierteen tahdissa. Ristiriitoja lisää tilanne, missä esimerkiksi aasialaistaustaiset ovat samanaikaisesti kuitenkin parantaneet taloudellista asemaansa.

Polarisaation voima on siinä, että se vetoaa ihmisen perustarpeisiin. Uhan myötä yksilön puolustusmekanismi aktivoituu ja syyt ahdinkoon tarjoillaan ihmisille poliitikkojen toimesta hyvin yksinkertaistetussa muodossa. On helppo uskoa väittämiin, joissa tuotetaan faktojen sijaan tunnerakenteisiin koskettava kertomus. Polarisaatiosta kehittyykin näin suurempi ongelma – ihmiset jakautuvat vastakkaisiin ja toisilleen vihamielisiin ryhmiin. Polarisaatiokehitys etenee usein kolmella tasolla: mielipiteissä, vuorovaikutuksessa ja tunteissa. Viimeisessä vaiheessa vihamielisyys kasvaa, vastapuolta ei enää ymmärretä ja kaikessa toiminnassa keskitytään vahvasti vain toisen ryhmän mustamaalaamiseen.

Vastakkainasettelu värittää monella tapaa meneillään olevaa aikakautta. Erityisesti katse kohdistuu Atlantin taakse, missä presidentti Donald Trump jatkaa edellisellä presidenttikaudella käynnistämäänsä suuntausta. Siinä Yhdysvallat luopuu erityisasemastaan ja katsoo olevansa yksi maa muiden joukossa. Periaatteiden sijaa maailmaa tarkastellaan valtakamppailun kautta. ”America First”-politiikan ytimessä vaikuttaa kaipuu menneisiin ”suuruuden aikoihin”. Trumpismin mukaan Yhdysvalloista on tehtävä jälleen tavallinen maa, joka ei tavoittele moraalista ylemmyyttä, eikä myöskään asettaudu enää maailmanpoliisin rooliin. MAGA edustaakin Trumpin kannattajakunnan näkökulmasta USA:n roolin normalisointia.

Kansallismeilisyyden kaiut ovat siis Atlantin takana vahvoja ja ilmiöllä näyttää olevan yhteiskunnallinen tilaus myös monessa Euroopan maassa. Nationalismin kukoistuskauden on katsottu käynnistyneen Ranskan suuresta vallankumouksesta 1789, mistä kuljettiin 1800-luvulla laajalla rintamalla kansalaisyhteiskuntien muodostumiseen. Kansallismielisyydellä on myös usein ollut voimakas kytkentä uskontoon. Erityisesti näin oli keisarillisessa Venäjässä ja sama kytkentä vaikuttaa yhtenä nykyisen Venäjänkin kantavana voimana.

Venäjän idean voidaankin katsoa perustuvan laajalti juuri vastakkainasettelun korostamiseen. Tätä mielikuvaa viestitetään jatkuvasti yhteiskunnan kontrollissa olevien tiedostusvälineiden toimesta, joten keskivertoihmisille valtaapitävien tarjoileman narratiivin omaksuminen käy helposti. Sen myötä voidaan vaatia uhrauksia esimerkiksi Ukrainassa käynnissä olevaan sotaan liittyen. Kun yhteiskuntaa toistuvasti uhataan vastakkainasettelua korostavissa tarinoissa, muodostuu luonnolliseksi, että keskivertovenäläisen on annettava oma panoksensa uhan poistamiseksi. Objektiivisella totuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Myös eurooppalainen kansallismielisyys näkyy myös voimakkaasti monessa maassa. Siitä huolimatta yhtenäisen kuvan rakentaminen kansallismielisten puolueiden toiminnasta on erittäin haasteellista. Monenlaisia eroja syntyy etenkin kansallisella tasolla ja ne vaikuttavat kussakin valtiossa esiintyviin painotuksiin. Polarisaatiolle rakentuu vaihtelevia jakolinjoja. Yhtäläisyyksiä etsittäessä nousee keskeiseen rooliin suhtautuminen maahanmuuttoon, erityisesti silloin, kun se tapahtuu kulttuurilta ja uskonnolliselta taustaltaan poikkeavista maista. Tämä koskee painopisteisesti tulijoita islamilaiselta alueelta.