Eurooppa on tullut tunnetuksi talouskriiseistään. Yli 15 vuotta sitten huomio oli erityisesti Kreikassa, joka hakeutui euroalueeseen vilpilliseen tilastointiin tukeutuen. Kun todellisuus paljastui, Kreikka joutui tunnustamaan, että maalla oli huomattavasti enemmän julkista velkaa, kuin mitä oli aiemmin julkisuuteen ilmoitettu. Vuosia kestänyt ylikulutus, halvalla lainaaminen ja epäonnistuneet taloudelliset uudistukset johtivat Kreikan umpikujaan.

Eurokriisiksi kutsutaan vuosien 2010–2012 ajanjaksoa, jolloin viisi euroalueen maata (Kreikka, Kypros, Portugali, Irlanti ja Espanja) ajautui talousvaikeuksiin ja joutui hakemaan rahoitustukea muilta euroalueen mailta sekä EU:lta. Myös useiden muiden euromaiden rahoituskustannukset nousivat voimakkaasti, markkinoilla vallinneen epäluottamuksen vuoksi. Kriisin syntyyn vaikuttavia tekijöitä oli paljon. Niistä keskeisimmäksi muodostui euroalueen jäsenmaiden kansantalouksien välinen epätasapaino. Käytännössä kyse oli merkittävistä kilpailu- ja maksukykyeroista eurovaltioiden kesken. Yhteismitallisuus puuttui.

Euroalueen tarpoessa kriisissä, sen ulkopuoliset Euroopan maat ovat selviytyneet vaihtelevasti. Esimerkiksi Ruotsissa talouskehitys on ollut finanssikriisin jälkeen selvästi euroaluetta parempaa. Vertailukohtana mainittakoon Suomi, missä talous ei juurikaan ole kasvanut sitten vuoden 2008. Se, miten paljon euro itsessään on vaikuttanut näihin talouskasvun eroihin, ei ole yksiselitteistä. Norjan talous on puolestaan omaa luokkaansa maan mittavien luonnonvarojen ansiosta. Norjan öljyrahaston arvo nousi vuoden 2024 lopussa 19 724 miljardiin kruunuun eli 1 700 miljardiin euroon. Summa on huikea, kun sitä verrataan esimerkiksi Suomen valtion vuoden 2025 budjettiin, joka on noin 89 miljardia euroa.

Talouden korjausliikkeisiin liittyy vahvasti myös Euroopan strategisen autonomian vahvistaminen. Termillä ei ole vakiintunutta määritelmää, mutta sillä tarkoitetaan yleensä valmiutta toimia itsenäisesti omia etuja puolustaen. Olennaiseksi muodostuu pyrkimys irtautua vahingollisista riippuvuussuhteista. Erityisesti tähän liittyvä pohdinta kohdistuu Kiinaan, jonka vaikutus Euroopan talouteen on vahva. Kiina-riippuvuudella kuvataan tätä kohtalonyhteyttä. Samaa problematiikkaa on ollut havaittavissa suhteessa Yhdysvaltoihin, sillä presidentti Trumpin käynnistämä kauppasota tulleineen on merkittävä haittatekijä eurooppalaisille kansantalouksille.

Monissa talousarvioissa Euroopan ongelmaksi nähdään jäykät työmarkkinat, markkinoiden pirstaleisuus ja voimakas sääntely. Kun tilannetta verrataan esimerkiksi Yhdysvaltoihin, on ero merkittävä. Atlantin takana talous hyötyy suuremmasta joustavuudesta työmarkkinoilla ja yritysrakenteissa. Se puolestaan mahdollistaa paremman sopeutumiskyvyn uusiin teknologioihin ja erilaisiin markkinamuutoksiin. USA:ssa myös pääomamarkkinat ovat kehittyneet vastaamaan tilannekehitykseen joustavasti ja tämä ominaisuus Euroopasta valtaosin puuttuu. Yhdysvalloissa raha kanavoituu kasvuyhtiöille tehokkaasti, mutta Euroopan rahoitusmarkkinat ovat vanhanaikaiset ja pankkivetoiset. Tilanteen seurauksena monet kasvuvaiheessa olevat eurooppalaisyhtiöt amerikkalaistuvat kyetäkseen pärjäämään globaalissa kilpailussa.

Euroopan nykytilannetta voidaan tarkastella varsin luotettavasti kahden mittarin avulla: tehdyn työn määrällä ja sen tuottavuudella. Molemmissa Euroopalla on suuria ongelmia, kun tilannetta verrataan esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Amerikkalaiset ovat aiemminkin tehneet eurooppalaisia enemmän työtä, mutta ero näyttää kasvaneen entisestään. Keskimääräinen eurooppalainen näkemys sopivasta työviikon pituudesta on lyhentynyt etenkin palkansaajakentässä. Samaan aikaan odotetaan kuitenkin elintason pysyvän ennallaan tai jopa kohoavan. Ristiriita on ilmeinen.

Eurooppalaisia ei ole amerikkalaisten tapaan motivoinut puhdas taloudellinen menestys. Myös tasa-arvoisuudelle on asetettu paljon odotuksia poliittisessa päätöksenteossa. Rahaa on siirretty erilaisin tasausmekanismein rikkaammilta köyhemmille, niin yksilöiden kuin EU-maidenkin välillä. Johtavana periaatteena on useimmissa Euroopan maissa pidetty sitä, että heikommatkin halutaan pitää kiinni yhteiskunnassa.

Koheesion ja rauhan rakentamiseen onkin panostettu merkittävän paljon enemmän kuin talouskasvuun. Kasvun filosofia ei siis ole ollut EU:ssa keskeinen. Tämä tie on nyt kuitenkin saavuttanut päätepisteensä Euroopan kilpailukyvyn rapautumisen myötä. Niinpä talouskasvusta onkin pakon edessä tullut EU:lle ykkösprioriteetti. Ainakin puheissa – lähitulevaisuus näyttää todellisten tekojen sisällön ja vaikutuksen. Kyetäänkö talouden sivuraiteelta nousemaan ja miten suuria ristiriitoja tämän kehityksen toteutuminen aiheuttaa unionissa ja sen jäsenmaissa?