Venäjä on mannervaltio. jonka kehityskaarta kuvaa pyrkimys hallita mahdollisimman laajoja maa-alueita. Se on myös aina toiminut saavuttaakseen rannikon, jotta pääsy maailman merille mahdollistuisi. Jo Venäjän keisarikunta vyöryi aluelaajennuksin Itämeren, Mustanmeren, Jäämeren ja Tyynenmeren rannikoille. Neuvostoliiton aikana asetelma vahvistui ja nykyinen Venäjä on pyrkinyt toimimaan samoin. Geopoliittinen näkökulma on ollut aina vahvasti läsnä venäläisessä politiikassa.

Neuvostoliitossa geopolitiikka luokiteltiin imperialistiseksi toiminnaksi, mutta kommunistivaltio harjoitti sitä kuitenkin laajalti erilaisissa tekemisissään. Suunnitelmatalous perustui pitkälti geopoliittisiin lähtökohtiin. Asutusta lisättiin siellä, missä sen parhaiten katsottiin edistävän sosialistisia tavoitteita. Esimerkiksi Venäjän Karjala valittiin 1920-luvulla yhdeksi asutus- ja teollistamisalueeksi. Myös liikenneyhteyksiä rakennettiin geopoliittisista lähtökohdista. Erityisesti rautatiet ovat olleet suurelle mannervaltiolle merkittäviä. 

Neuvostoliiton geopoliittinen mahti tukeutui pinta-alan lisäksi omassa käytössä oleviin resursseihin ja sen myötä korkeaan omavaraisuuteen. Neuvostoliitto hallitsikin kylmän sodan toisena supervaltana erittäin laajaa maa-aluetta, joka ulottui keskisestä Euroopasta Euraasian mantereen halki aina Tyynenmeren rannikolle. Kommunistisen maan sotilaallinen mahti tukeutui alueella oleviin raaka-aineisiin, joista tehtiin pääosin aseita. Keskitetty johtamisrakenne mahdollisti kansantalouden resurssien valjastamisen aseteknologian kehittämiseen.

Näkemykset suuren maan geopoliittisista intresseistä ovat muotoutuneet satojen vuosien aikana ja Venäjän geopoliittista asemaa säätelee erityisesti Euraasian mantereen pohjoisosien hallinta. Maantieteellistä asemaa on myös systemaattisesti pyritty yli 500 vuoden ajan muuntamaan poliittiseksi vaikutusvallaksi. Tässä pitkäkestoisessa prosessissa Venäjä on alistanut valtansa alle mittavia maa-alueita. Vielä tänäkin päivänä venäläiset katsovat elävänsä suurvallassa ja pitävät velvollisuutenaan isänmaan kunnian ja mahdin palauttamisen. Geopoliittinen kilpailu erityisesti Yhdysvaltojen kanssa on määrittänyt tähän kytkettyjä uhkakuvia. Todellisia ja kuviteltuja.

Venäläisessä geopolitiikassa tapahtui lähihistorian merkittävin julkinen suunnanmuutos huhtikuussa 2005, kun presidentti Vladimir Putin lausui parlamentissa Neuvostoliiton romahduksen olleen 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Putinin puheesta kävi selväksi, että tapahtuma oli hänen näkökulmastaan tragedia Venäjän kansalle. Erityisesti siksi, että kymmenet miljoonat venäläiset jäivät Venäjän valtiollisten rajojen ulkopuolelle. Geopoliittisen aggression siemenet oli näin virallisesti kylvetty. Hyvin nopeasti tapahtuman jälkeen huomattiin, että Putinin retoriikassa alkoi esiintyä yhä enemmän nostalgisia, kansallisylpeyden ja -kunnian sisältämiä viittauksia, joissa neuvostoaikaa nostettiin jalustalle.

Uudelle Venäjälle geopolitiikka edusti tämän jälkeen konkreetista toimintaa. Siinä tukeuduttiin klassisen geopolitiikan lähtökohtiin, missä valtioiden voima liittyy hyvinkin suoraviivaisesti niiden pinta-alaan. Maailmanpolitiikan katsotaankin olevan pitkälti nollasummapeliä, jolloin alueet jaetaan maantieteellisesti joko omiin tai vieraisiin. Kysymys on siitä, mikä taho aluetta hallitsee. Pelkistetysti tässä ajattelussa alueen vakaus ja sen kuuluminen Venäjän kontrolliin ovat synonyymejä toisilleen. Vaatimus täsmentyy joko venäläisten joukkojen läsnäoloon, tai ystävällismielisen hallituksen valtaannousuun.

Keskeisen osan venäläistä geopolitiikkaa on muodostanut energia. Energia on strateginen hyödyke, jota käytetään erilaisten valtiollisten tavoitteiden saavuttamiseen. Tämän toteuttaminen on yksinkertaista valtiokapitalistisessa järjestelmässä ja presidentti Putin julistikin jo vuonna 2005, että maan tulisi olla johtavassa asemassa globaalin energian suhteen. Energian käyttö Venäjän geopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseen kokikin huippunsa ennen vuotta 2022. Erityisesti Eurooppa oli saatu Saksan myötävaikutuksella kytkettyä vahvasti venäläisenergian käyttöön. Itämeren pohjassa kulkevat Nord Stream 1 ja 2 putkistot toimivat tästä konkreettisena esimerkkinä. Putkistot ovat kuitenkin poissa käytöstä Ukrainassa käynnissä olevan sodan ja sen myötä tapahtuneen sabotaasin vuoksi. Kaasulinjat räjäytettiin vuonna 2022 Bornholmin saaren lähistöllä.

Krimin miehitys vuonna 2014 voidaan katsoa ensimmäiseksi Putinin presidenttikauden toimeksi, jolla oli konkreettinen vaikutus myös Euroopassa. Toki tätä edelsi Georgian kanssa käyty lyhyt sota vuonna 2008, mutta vasta Krim toi venäläisen sotakoneen näkyvästi suomalaistenkin arkeen. Puhuttiin ”vihreistä miehistä”, kun vailla tunnuksia olevat Venäjän asevoimien sotilaat ottivat Krimin nopeasti haltuunsa. Konflikti laajeni myös itäiseen Ukrainaan, missä Donetskin ja Luhanskin alueet julistivat itsenäisyyttään – Venäjän asevoimien sateenvarjon alla. Alkoi vuosia kestänyt vastakkainasettelun vaihe, joka jatkui rajattuna alueellisena konfliktina aina seuraavan vuosikymmenen puolelle.

Syksyllä 2021 Putinin johtaman valtion rakentama geopoliittinen asetelma alkoi kuitenkin kirkastua myös länsimaille. Yhdysvallat jakoi tuolloin Nato-liittolaisilleen karttoja, missä oli kuvattu Venäjän asevoimien ryhmityksiä Ukrainan vastaisilla rajoilla. Lisäksi kumppaneita varoitettiin Venäjän hyökkäyssuunnitelmista. Tuolloin esitettyjen arvioiden mukaan Venäjä valmistautui hyökkäämään Ukrainaan kolmesta suunnasta vuoden 2022 alussa, sillä varauksella, ettei lopullista päätöstä sotatoimista ollut kuitenkaan vielä tehty. Joulukuun alussa 2021 Putin tuli julkisuuteen ilmoittamalla, että Naton olisi annettava kirjallinen lupaus siitä, ettei se aio laajentua kohti itään. Suomessa presidentti Sauli Niinistö kommentoi, että jäsenyys on kunkin hakijamaan ja Naton välinen asia.

Tämän vuosikymmenen suurimmasta geopoliittisesta katastrofista tuli totta helmikuun 24. päivänä vuonna 2022. Venäjän asevoimat käynnisti laajalla rintamalla sotatoimet Ukrainaa vastaan ja aloitti iskut mm. Kiovaan. Päämääränä oli ottaa Ukraina haltuun nopeilla operaatioilla, missä mekanisoidut joukot etenivät kiiloina syvälle ukrainalaisten selustaan. Samanaikaisesti vastarinta pyrittiin lamauttamaan erikoisoperaatioin pääkaupungissa ja maahanlaskuin sen läheisyydessä. Tunnettua on, ettei päämäärää saavutettu, vaikka venäläisjoukot pääsivätkin aina Kiovan esikaupunkeihin asti. Voima ei riittänyt ja hyökkäävät joukot altistuivat ukrainalaisten nopeille vastaiskuille.

Venäjän hyökkäyksen pysäyttäminen Ukrainassa käynnisti jo yli neljä vuotta jatkuneen vaiheen, missä kumpikaan osapuoli ei kykene liikkuvaan sodankäyntiin. Suuren maan geopoliittiset tavoitteet ovat saavuttamatta, mutta samanaikaisesti Venäjä on kyennyt rakentamaan kiinteän liittolaissuhteen Kiinaan, Iraniin ja Pohjois-Koreaan. Niillä kaikilla on intressi heikentää länttä ja siten myös välillisesti edistää Putinin harjoittamaa geopolitiikkaa. Tällä hetkellä erityisesti Kiinan monipuolinen tuki mahdollistaa Venäjän kyvyn jatkaa hyökkäyssotatoimia Ukrainassa. Samanaikaisesti läntinen liittouma horjuu Yhdysvaltain muuttuneen ulkopoliittisen linjan ja eurooppalaisten sotilaallisten suorituskykyjen heikon nykytilan vuoksi.

Geopolitiikalla on ollut ja sillä tulee jatkossakin olemaan keskeinen rooli siinä narratiivissa, joka ohjaa Venäjän toimintaa. Valtion kansalaistensa suuntaan harjoittaman informaatiovaikuttamisen avulla tätä tarinaa vahvistetaan joka päivä. Sen keskeisiä teemoja ovat Venäjän oikeus hallussaan olleisiin alueisiinsa ja nykyisten rajojen ulkopuolella asuvien venäläisten turvaaminen. Tämän toteuttamiseksi ollaan valmiita käyttämään kaikki saatavilla keinoja – sotilaallinen voima mukaan lukien. Johto-päätöksenä seuraa, että erilaisten vaatimusten kohteeksi voi joutua mikä tahansa valtio, jossa edellä kuvatut ehdot täyttyvät. Myös Suomi.