Puolustuksen kolmas avainkysymys muodostuu Suomen valtiollisen alueen hallinnasta. Käytännössä puhutaan siitä, että hyökkääjältä (Venäjä) estetään pääsy maahamme. Tässä onnistuminen edellyttää kansallisen puolustuksen saattamista sille suorituskykytasolle, ettei itärajan ylitse suuntautuva hyökkäys voi saavuttaa menestystä. Suomi tuskin päätyy tekemään ennaltaehkäiseviä iskuja Venäjän alueelle edes hyökkäysuhan alla, joten taistelut käytäisiin pitkälti omalla maaperällämme. Oletettavaa on, että samanaikaisesti vihamielistä sotilaallista toimintaa esiintyisi myös muiden Nato-maiden rajoilla, joten puolustusliitto tulisi suorituskykyineen vedetyksi automaattisesti mukaan aseelliseen konfliktiin.

Ukrainassa on nähty, miten liikkuvaan sodankäyntiin pyrkinyt Venäjä tuli torjutuksi ja taistelut juuttuivat kulutussodaksi maailmansotien tapaan. Näin siitä huolimatta – tai juuri siksi – että maasto on siellä hyvin tasaista ja avointa. Joukkojen kokoaminen hyökkäyksiin ja niiden liikuttelu paljastuvat nopeasti etenkin valvonta-drooneille. Suomen puolustussuunnittelussa onkin varauduttava molempiin mahdollisuuksiin, niin liikesodankäyntiin kuin pitkittyvään asemasotaan.

Valmistautuminen vain toiseen kertoisi Venäjälle kriittiset heikkoutemme, joita käytettäisiin häikäilemättömästi hyödyksi tilanteen eskaloiduttua aseelliseksi konfliktiksi. Tämän sekä/että -logiikan esille nostaminen on helppoa, mutta toimenpiteiden käytäntöön vieminen muodostaa mittavan haasteen. Miksi näin?

Liikesodankäynnissä tärkeimmäksi menestystekijäksi nousee hyökkäyskyky ja sen saavuttaminen on laajassa mittakaavassa erittäin vaikeaa. Taistelevilta joukoilta edellytetään korkeaa koulutustasoa ja modernia kalustoa. Sota ei myöskään voi pitkittyä, sillä hyökkäyssotatoimissa hetkelliset tappiot muodostuvat suuriksi ja korvaavia suorituskykyjä on vaikea saada käyttöön. Puolustustaisteluun kyetään huomattavasti matalammallakin koulutustasolla ja vaatimattomammalla sotavarustuksella.

Pitkäkestoisessa kulutussodassa tarvitaan kuitenkin määrällisesti erittäin mittavat joukot, sillä rintamalinja on mittava ja tappioita tulee jatkuvasti. Tämä on havaittu Ukrainassa ja ilmiö tunnetaan myös aiemmista maailmansodista. Käytössä on siis oltava suuri reservi, jolloin törmätään niin joukkojen koulutustaso-ongelmiin kuin käytössä olevan sotavarustuksenkin määrä- ja laatukysymyksiin.