Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja/professori Mario Draghi on ravistellut kovin sanoin eurooppalaisia, arvioidessaan maanosamme ja EU:n turvallisuuspoliittista sekä geopoliittista asemaa. Hänen mukaansa puheet EU:n vahvuuksista ovat vailla todellista katetta. Kuvitelmat, joiden mukaan 450 miljoona asukasta toisi samalla myös geopoliittista valtaa, ovat perusteettomia. Erityisesti tämä näkyy siinä, miten Yhdysvallat ja Kiina suhtautuvat Eurooppaan ja EU:hun. 

”Euroopan sanoilla on ollut häviävän pieni vaikutus Kiinaan ja Yhdysvaltoihin tänä vuonna. Läheisin liittolaisemme (Yhdysvallat) pakottaa meidät varustautumaan sotilaallisesti. Kiina on avoimesti tukenut Venäjän sotatoimia, ja eurooppalaisilla protesteilla on ollut vain vähän vaikutusta: Kiina on tehnyt selväksi, ettei se pidä Eurooppaa tasavertaisena kumppanina.”

Geopoliittinen näkökulma ei ollut eurooppalaisessa keskiössä ennen kuin maailma ympärillä muuttui pysyvästi. Ursula von der Leyenin aloittaessa Euroopan komission puheenjohtajana vuonna 2019, hän piti johtamaansa komissiota geopoliittista lähtökohdista rakentuneena. Tarkoitus oli löytää vastauksia maailmanpolitiikan yleiseen kehitykseen, jota leimasivat protektionismi nousu ja globaalin yhteistyön rapautuminen. Lisäksi Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen suurvaltakamppailu oli jo hyvässä vauhdissa. Uudistuvan geopolitiikan toteuttaminen ei siis ollut lähtökohdiltaankaan proaktiivista, vaan pikemminkin oli kyse EU:n mukautumisesta suurvaltojen ohjailemaan maailmaan.

Jotta aitoa geopolitiikkaa kyettäisiin EU:n puitteissa tekemään, unionilla pitäisi olla kykyä vaikuttaa ulkopuolellaan oleviin valtioihin vahvasta valta-asemasta käsin. Lisäksi kohdevaltioilla tulisi myös olla todellista merkitystä Euroopalle. Onnistuminen edellyttäisi jäsenvaltioiden vahvaa keskinäistä yhteistyötä, jota tukisivat toimintakykyiset ja vahvat yhteiset instituutiot. Tuolloin unioni itsessään saisi myös entistä vahvemmin valtion piirteitä. Ollaan siis perimmäisten kysymysten äärellä – halutaanko Euroopan unionin olevan entistä selvemmin suurvallan kaltainen? Sivuuttaa ei voida myöskään sotilaallista voimaa, sillä se on entistä selkeämmin suurvallan keskeinen tunnusmerkki. Geopoliittisesti vahvempi Eurooppa tarkoittaa siis myös sotilaallisesti vahvempaa Eurooppaa. Kyse on mitä suurimmassa määrin voimapoliittisesta suorituskyvystä.

Euroopan unioni joutuu jatkossa toimimaan ja selviytymään maailmassa, jossa on vahvoja, puhtaasti omia etujaan ajavia suurvaltoja, joten geopoliittisen kyvykkyyden ja agendan tulee rakentua tästä lähtökohdasta. Voidaan perustellusti olettaa, että tulevaisuuden suuntalinjat muokkaavat pitkälti Euroopan suuret valtiot, jos yhteistä etenemispolkua ylipäätään syntyy. Näistä Saksa on tärkein toimija, Ranska toinen ja unionin ulkopuolelta vaikuttava Britannia kolmas. Muiden maiden merkitys sijoittunee marginaaliin muissa kuin yhteistä päätöksentekoa hidastavissa rooleissa. Suomella voi tosin olla kokoaan suurempi rooli joissain tilanteissa. Tasavallan presidentti Alexander Stubb on laajalti mukana monien kansainvälispoliittisten ongelmien ratkaisussa.

Saksalla ei kuitenkaan ole sotaisan historiansa takia selkeitä geopoliittisia päämääriä. Esimerkiksi maakaasuriippuvuuteen Venäjän suuntaan suhtauduttiin Saksassa vain kaupallisena kysymyksenä liittokansleri Angela Merkelin valtakaudella. Hänen maailmankuvaansa eivät mahtuneet voimapoliittiset realiteetit, mikä johti aggressiotaan kasvattaneen Venäjän aikomusten aliarvioimiseen. Myöskään liittokansleriksi vuonna 2021 noussut Olaf Scholtz ei tuonut varovaisena poliitikkona muutosta tilanteeseen. Tuoreessa muistissa ovat ajat, jolloin Saksa jarrutti Ukrainalle annettavaa aseapua pelätessään sodan leviävän laajemmin Eurooppaan. Valitettavasti Saksalla ei ole vieläkään selkeää geopoliittista linjaa, vaikka liittokanslerikin on vaihtunut Friedrich Merziin.

Euroopan unioniin kuulumattomasta Britanniasta on käynnissä olevan sodan myötä tullut kiinteä osa Ukrainaa avustavaa koalitiota. Entisessä imperiumissa geopolitiikka onkin näytellyt keskeistä roolia vuosisatoja. Tästä toimii konkreettisena esimerkkinä mm. Gibraltar, joka on ollut brittien hallinnassa vuodesta 1713. Gibraltar muodostaa portin Välimerelle. Nykyinen Britannia ei ole historiaansa unohtanut, mutta erityisesti taloudelliset realiteetit asettavat rajoituksia aktiivisen geopolitiikan harjoittamiselle. Britannian asevoimat on varjo entisestään, mutta läntisen Euroopan toisena ydinasevaltiona sillekin muodostuu kokoaan suurempi merkitys. Britannialla on myös perinteisesti ollut erityissuhde Yhdysvaltoihin, mutta Trumpin toisen presidenttikauden myötä tämäkin asettuu uuteen kontekstiin.

Entisenä ja nykyisenäkin siirtomaavaltana myös Ranska on joutunut paneutumaan geopoliittisiin kysymyksiin. Maa pyrkii ottamaan roolia hyvinkin monien kansainvälisten kysymysten ratkaisussa ja yrittää usein toimia näkyvästi eurooppalaisena johtovaltiona. Vaikka Ranska lienee Euroopan geopoliittisin toimija, sen todellinen kyky tehdä geopolitiikkaa on kuitenkin rajallinen. Maan asevoimat ei tämän kaltaiseen työhön kykene. Toisaalta Ranska on Britannian ohella ainoa Euroopan maa, jolla on käytössään ydinpelote ja maa onkin pitkään peräänkuuluttanut Euroopalta vahvoja sotilaallisia suorituskykyjä. Ydinopelote tekee Ranskasta kokoaan suuremman toimijan geopoliittisissa kysymyksissä.

Ranskan siirtomaa-ajan jäänne on muukalaislegioona. Sen perusti kuningas Ludvig Filip vuonna 1831. Legioonan tarkoituksena oli koota riveihinsä Ranskasta turvaa hakeneet ulkomaalaiset palkkasotilaat ja pakolaiset. Perustamisasiakirjan mukaan legioona operoi vain Ranskan ulkopuolella. Näin on myös pitkälti tapahtunut. Legioona tunnetaan erityisesti toiminnastaan Algeriassa ja Indokiinassa. Toisen maailmansodan jälkeen Ranska käytti tätä joukkoa laajalti siirtomaissaan pitääkseen kiinni kansallisista eduistaan. Siirtomaakauden jälkeen legioonalaisia on nähty toiminnassa mm. Afrikassa ja Balkanilla.