Euroopan valtioiden tunnetut heikkoudet liittyvät sotilaallisiin suorituskykyihin, jotka muodostavat ongelman niin määrällisesti kuin laadullisestikin tarkasteltuna. Tilanne kumpuaa perusvalinnoista – lähes kaikissa maissa on siirrytty hyvinä aikoina kalliisiin ammattiarmeijoihin. Niiden kustannusrakenteessa painottuvat päivittäisen toiminnan ylläpitokulut sotavarustuksen kehitystyön ja lukumääräisen kasvattamisen kustannuksella. Tämä on systeeminen heikkous, jota Venäjä tulee väistämättä hyödyntämään aseellisessa konfliktissa.

Niin sotilaat kuin sotavarustuskin kulutetaan nopeasti loppuun laajamittaisessa sodassa. Katastrofilta voidaan välttyä 1) kasvattamalla molempia osa-alueita joko määrällisesti, tai 2) ottamalla käyttöön ennakoiva hyökkäyksellinen toimintamalli. Jälkimmäisessä Venäjälle iskettäisiin ennakoivasti suurella voimalla jo ennen kuin se ehtii laittaa sotakoneensa liikkeelle. Tämä malli on kuitenkin poliittisesti mahdoton toteuttaa nykyisessä Euroopassa, joten ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi jää sotilaiden ja kaluston merkittävä määrällinen kasvattaminen.

Naton on ohjattava vahvalla otteella jäsenmaiden sisäistä rahankäyttöä, jotta näin myös todella tapahtuu. Se, että merkittävästi kohoavat puolustusmäärärahat suuntautuisivat aiempaan tapaan päivittäisen elämän pyörittämiseen, ei kasvattaisi Euroopan sotilaallisia suorituskykyjä juuri millään tavoin. Yhtälö on haasteellinen ja lähes ainoa poispääsy tilanteesta onkin laajalla rintamalla tapahtuva paluu asevelvollisuuden käyttöönottoon. Sen sisäpoliittiset heijastukset olisivat kuitenkin monessa maassa niin mittavia, ettei tämän kehityskulun vahvistuminen vaikuta todennäköiseltä ainakaan lähivuosina. Euroopassa on vahvoja poliittisia voimia, jotka eivät pidä Venäjää sotilaallisena uhkana.

Maanosamme turvallisuusongelmiin vastaaminen kulminoituu molempien poliittisten äärilaitojen laajaan vastarintaan suhteessa sotilaallisten suorituskykyjen kehittämiseen ja käyttöön Venäjän muodostamaa uhkaa vastaan. Juuri nyt näyttää siltä, että nuo poliittiset voimat ovat vasta kerääntymässä horisonttiin, mutta jo parin vuoden kuluessa niiden vaikutus tulee olemaan ratkaisevassa roolissa monessa Euroopan maassa. Tärkeintä on luonnollisesti se, mitä tapahtuu suurissa valtioissa. Syksyllä 2025 laitaoikeisto  / kansalliskonservatiivit ovat saavuttaneet suurimman puolueen aseman laajalti keskisessä Euroopassa ja Britanniassa. Näihin puolueisiin – Kansallinen liittouma (Ranska), AfD (Saksa), Reformipuolue (Britannia) ja Italian veljet – yhdistyy kaikkiin kriittinen suhtautuminen Ukrainan tukemiseen ja Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan vähättely.