Kiina on ollut jo pitkään suurvalta, jolle muodostuu geopoliittisia tavoitteita lähialueella. Julkisuuteen kohoaa erityisesti Etelä-Kiinan meri, missä kommunistimaan ja pienempien naapureiden välillä on jatkuvia jännitteitä. Aluekiistojen juuret ovat johdettavissa 1900-luvun alkupuolelle, mutta tilanne kärjistyi 1970-luvulla. Kyse oli pitkälti alueen luonnonvaroista – kaasusta, öljystä sekä kaloista. Rantavaltiot ovat erimielisiä myös merialueidensa rajoista ja omistusoikeudesta saariin. Saaret ovat mitättömiä luotoja, mutta niiden todellinen merkitys on suuri. Lisäksi Kiina on myös rakentanut merialueelle tekosaaria vahvistaakseen asemaansa vaatimustensa suhteen.

Etelä-Kiinan meri on erittäin jännitteinen alue, mistä löytyy myös merkittävä määrä geopoliittista vastakkainasettelua jopa suurvaltojen väliseen selkkaukseen. Alueen läpi kulkee suuri määrä kaupallista rahtia, jopa 40 000 kauppa-alusta vuodessa. Tästä rahtivirrasta ovat riippuvaisia erityisesti Japani, Taiwan ja Etelä-Korea. Kuljetusreitti on merkittävä myös Yhdysvalloille ja Euroopalle. Kyse on merenkulun vapaudesta alueella, missä paikallinen johtovaltio, Kiina, pyrkii monilla toimillaan kontrolloimaan kulkemista.

Kiina tavoittelee geopoliittisilla toimillaan kuitenkin enemmän, kuin mikä Etelä-Kiinan merellä on saavutettavissa. Se haluaa olla maailmalla laajalti vaikuttava suurvalta ja käyttää tämän tavoitteen saavuttamiseen monia keinoja. Kiina harjoittaa mittavaa informaatiovaikuttamista, sekä diplomaattista, sotilaallista ja taloudellista toimintaa tavoitellessaan globaalia suurvalta-asemaa. Tälle kaikelle muodostaa perustan maan pitkään jatkunut myönteinen talouskehitys. Vaikka siihen onkin viime vuosina ilmestynyt säröjä, niin Kiinan asema talouden suurvaltana ei ole uhattuna.

 Myös kansainvälistä kauppaa käytetään geopoliittisen aseman vahvistamiseen. Kiinan vuonna 2015 käynnistämän Vyö ja tie -hankkeen tarkoituksena on lisätä kaupankäyntiä Kiinan ja muiden siihen osallistuvien maiden välillä. Käytännössä tämä tapahtuu rautatieyhteyksiä ja satamainfrastruktuuria kehittämällä. Kommunistimaa onkin rahoittanut hanketta sadoilla miljardeilla euroilla ja ostanut omistuksia mm. lukuisista eurooppalaisista satamista. Esimerkkinä mainittakoon, että vielä vuonna 2022 osa Hampurin satamaterminaalista myytiin Saksan hallituksen siunauksella kiinalaisyhtiölle. Näin siitä huolimatta, että Ukrainassa oli sodittu jo pitkään ja Kiina tuki toimillaan hyökkäyksen käynnistänyttä Venäjää.

Ehkä pahimman takaiskunsa kiinalaishanke koki alkuvuodesta 2025, Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Yksi hänen agendallaan ollut asia oli Panaman kanavan palauttaminen USA:n hallintaan. Tämän ongelman ratkaisemiseen liittyen Panama vetäytyi virallisesti Kiinan kunnianhimoisesta Vyö ja tie -hankkeesta. Päätös suututti kiinalaiset, jotka syyttivät tilanteesta Yhdysvaltoja. USA onkin pitänyt asiassa painetta yllä Panaman suuntaan ja väläytellyt mm. puolustusministerinsä sanomana joukkojen lähettämistä turvaamaan kanava-aluetta.

Kiinan geopoliittisessa horisontissa on kuitenkin yksi suunta, jonka suhteen Peking näyttää olevan ainakin julkisuudessa passiivinen – Siperia. Valtava alue rajoittuu Kiinaan ja siellä on erittäin vähän venäläistä väestöä. Luonnonvarat ovat kuitenkin mittavia alkaen öljystä ja maakaasusta, joita sotaa käyvä Venäjä tälläkin hetkellä myy eteläiselle naapurilleen. Vaikka Venäjä ja Kiina ovatkin juuri nyt yhteisrintamassa liberaalia länttä vastaan, saattaa Siperiasta muodostua joskus tulevaisuudessa kiinalaisen geopolitiikan keskeisin näyttämö.

Vuonna 1969 silloisten kommunistijohtoisten maiden – Neuvostoliiton ja Kiinan – asevoimat ajautuivat aseelliseen selkkauksen maiden välisellä rajajoella. Konfliktista puhutaan Ussurin välikohtauksena, vaikka taistelut rajajoen saarista saivatkin yllättävän suuret mittasuhteet. Tämä oli eräänlainen eskalaation huipentumana, sillä Kiinan ja Neuvostoliiton välillä oli jo pidempään ollut kiistaa Ussurijoen saarten hallinnasta. Myöhemmin on arvioitu, että tilanne uhkasi kärjistyä jopa ydinaseiden käyttöön saakka.

Kiinalla on myös pienimuotoisia geopolitiikkaan liittyviä kiistoja muilla raja-alueillaan. Niistä ehkä tärkeimmäksi muodostuu Intian kanssa pitkään jatkunut vastakkainasettelu Kashmirissa, joka on hyvin harvaan asuttua vuoristoseutua. Viimeisin asevoimien välinen pienimuotoinen yhteenotto on tapahtunut vuonna 2020. Kiinan ja Intian vastakkainasettelusta kaukaisella alueella saattaa kuitenkin jatkossa muodostua todellista merkitystään suurempi kysymys. Onhan Intia nouseva alueellinen suurvalta, jonka vihollista – Pakistania – Kiina aktiivisesti aseistaa. Pakistanin ja Intian välinen konflikti eskaloituu aika ajoin sotilaallisen voiman käyttöön, kuten vuonna 2025 saatiin jälleen kerran havaita.

Vanhat kiistat Intian suuntaan saattavat kuitenkin siirtyä myös taustalle, sillä Kiinan koordinoimasta Shanghain yhteistyöjärjestöstä (SCO) yritetään rakentaa uusi turvallisuuspoliittisen voimatekijä. Syyskuun vaihteessa 2025 Kiinan Tianjinissä pidetty 26 maan huippukokous täsmensi yhteistyön perusteita ja tavoitteita. Yhtenäiseen toimintamalliin on kuitenkin vielä matkaa, sillä samalla areenalla ovat mm. Intia ja Pakistan. Tianjininissa pidettyyn kokoukseen osallistui kuitenkin Intian pääministeri Narendra Modi, mitä on pidettävä merkittävänä signaalina Aasian toisen jättimaan uusimuotoisesta yhteistyöhalukkuudesta Kiinan suuntaan.