Alueellista eriytymistä voidaan tarkastella eri tasoilla. Koko maan tilannetta arvioitaessa saatetaan helposti todeta, että alueelliset erot ovat tilastojen valossa suuria. Paljon puhuttu yhtenäinen Suomi on kadonnut tai ainakin vakavasti uhattuna. Tämän havaitseminen ei ole arkipäivässä helppoa, sillä kehitys näyttäytyy hitaana. Vaikka moni asia vaikuttaisikin pysyvän ennallaan, kyetään vähänkään pidemmän aikavälin tarkasteluissa havaitsemaan dramaattisia muutoksia.

Esimerkkinä muutosvoimien kohteeksi joutuneista paikkakunnista mainittakoon Varkaus, missä vuosien 2011 ja 2023 välillä katosi teollisuuden rakennemuutoksen myötä lähes kolme tuhatta asukasta. Koko maata koskevissa pidemmän aikavälin tarkasteluista käy ilmi, että vuosien 1980–2023 välillä peräti 11 kuntaa menetti yli puolet asukkaistaan. 52 kuntaa menetti yli 40 % ja peräti 122 kuntaa neljänneksen ihmisistään.

Suomen sisäinen muuttoliike on merkittävä tekijä alueellisessa eriytymisessä. Maassamme tehdään vuosittain noin 300 000 kuntien välistä muuttoa, joista iso osa suuntautuu ruuhka-Suomen kasvukeskuksiin. Erityisesti opiskeluun kytkeytyvät muutot sekä opiskelun jälkeinen asettuminen yliopistokaupunkien ympäristöön vahvistavat vetovoimaisia alueita ja heikentävät muita. Työpaikkatarjonnalle muodostuukin keskeinen rooli nuorten aikuisten asuinpaikkavalinnoissa, sillä elämän perusedellytysten myötä suunnataan kohti tavoiteltua tulevaisuutta.

Alueellisesti tarkasteltuna kehitys näyttää johtavan siihen, että noin 10 vuoden kuluessa väestökato tulee olemaan mittavaa mm. Kainuussa, Pohjois-Savossa, Etelä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Monien kuntien kohtaloksi vaikuttaakin jäävän toimiminen alustana lomailuun kohdistuville aktiviteeteille.

Kehityksen suuntaa ei ole mahdollista kääntää, mikä johtaa pohtimaan, ovatko lupaukset Suomen asuttuna pitämisestä, tasavertaisista palveluista ja koko maan kattavasta puolustuksesta aikansa eläneitä? Väestön pakkautuminen eteläiseen Suomeen on tosiasia, eikä terveys- ja sosiaalipalveluja ole enää pitkään aikaan kyetty järjestämään asuinpaikasta ja sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Kyläkouluja on lakkautettu suurin määrin ja varuskuntia keskitetty. Tilanteen tekee ymmärretyksi se, että Suomi on pinta-alaltaan erittäin suuri maa suhteessa väestön kokoon, ja ihmiset asuvat poikkeuksellisen hajautuneena. Yhteiskunnan palvelujen järjestäminen on mittava haaste tässä kontekstissa.

Kokonaan toiseen ongelmakenttään törmätään, kun lähdetään pohtimaan vetovoimaisten alueiden sisäistä eriytymistä. Valitettavan usein tätä tarkastellaan julkisuudessa lähinnä etnisestä näkökulmasta, vaikka se onkin vain yksi tapa lähestyä segraatio-ongelmaa. Olisiko jopa niin, että alueiden eriytymisen tarkastelu vain etnisestä näkökulmasta ohjaa meitä lähestymään koko kysymystä liian rajoittuneesta tulokulmasta? Se kytkeytyy lähinnä vain suuriin kaupunkeihin ja niiden sisäiseen – kaupunginosien väliseen – eriytymiskehitykseen. Tätä toki paikallisesti tapahtuu ja siitä muodostuu ongelma silloin, kun tilanteeseen yhdistyy merkittävää taloudellista ja sosiaalista huono-osaisuutta. Esimerkiksi Helsingissä on kaupunginosia, joissa kyetään havaitsemaan tämän kaltaista kehitystä, joka synnyttää seurausvaikutuksenaan mm. jengiytymistä.