Yhdentyvä Eurooppa on ollut lähtökohtaisesti rauhanprojekti, jolla pyrittiin välttämään aseelliseen toimintaan johtava vastakkainasettelu, mikä leimasi maanosamme lähes koko 1900-luvun ajan. Lähtökohdat integraatiolle ovat olleet alkuvaiheessa taloudellisia, mutta ajan saatossa mukaan on tullut myös monia muita elementtejä. Tänä päivänä Euroopan unionin jäsenmaat toimivat joiltain osin varsin itsenäisesti, mutta ovat toisaalta esimerkiksi lainsäädännön kautta kiinteä osa eurooppalaista perhettä. Ristiriidoiltakaan ei ole vältytty ja ovatpa ne Iso-Britannian kohdalla johtaneet jopa eroon unioista. Jäsenmaiden määrä on kuitenkin kasvanut matkan varrella kuudesta 28:aan.

Euroopan sotilaallinen voima kulminoituu Natoon. Järjestö edustaa historiallisia kaikuja kylmän sodan aikakaudelta, mutta on kyennyt myös uudistumaan. Muutos käynnistyi, kun maailmantilanne 1990-luvulla muuttui ja esiin nousi uusia toimintamahdollisuuksia. Jo vuonna 1993 presidentti Clintonin hallinnossa tehtiin päätös, ettei Yhdysvaltojen tarvinnut enää ottaa huomioida Venäjän oletettuja etuja. Syntyi uutta energiaa ja Natossa lähdettiin laajentamaan toimintaa. Erityisesti hiljattain vapautuneissa Itä-Euroopan maissa esiintyi tuolloin laajalti toiveita pääsystä sekä Naton että Euroopan unionin jäseniksi.

Näin myös toimittiin ja seuraukset ovat tunnetut. Naton laajentumisen ja Venäjän suurvaltakaipuiden myötä on ajauduttu umpikujaan, missä periksi antaminen näyttää olevan molemmin puolin rajalinjaa mahdotonta. Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin perustellusti viitata yksittäisten valtioiden suvereeniin oikeuteen tehdä turvallisuuteensa liittyviä ratkaisuja. Valitettavasti Venäjä käytti syntynyttä tilannetta hyväkseen ja alkoi rakentaa siitä viholliskuvaa, missä länsi nähtiin akuuttina sotilaallisena uhkana.  Sitä, olisiko eskalaatiokehitys ollut vältettävissä toteutuneita laajempina toiminnallisina varaumina uusien jäsenmaiden kohdalla, on mahdotonta arvioida. Näitä oli ollut kylmän sodan aikakaudella esimerkiksi Norjalla ja Tanskalla. Tuolloin nuo varaumat koskivat valtioiden alueella olevia pysyviä vieraita joukkoja ja ydinaseita.

Edellä esitetty ei tarkoita sitä, että Venäjän sotilaallista aggressiota Ukrainassa tulisi pitää loogisesti ymmärrettävänä ja sen myötä hyväksyttävänä. Inhorealismissaan se kuitenkin tarjoaa yhden selityksen sille, miksi maaperä Putinin hyökkäyssodankäynnille muokkautui etenkin Venäjän sisällä otolliseksi. Väitteillä Natosta uhkana Venäjälle oli katu-uskottavaa kaikupohjaa.

2000-luvun alku oli Euroopan puolustuskysymyksissä muutosten aikaa. Laajamittaisen sodan uhka oli väistynyt ja huomio keskittyi terrorismin vastaiseen sotaan, jota käytiin Lähi-Idässä ja Aasiassa. Tilanteella oli vaikutuksensa asevoimiin, joita käytettiin oman alueen puolustamisen sijaan kaukana maailmalla kriisien hallintaan osana kansainvälistä koalitiota. Asevoimat ammattimaistuivat ja asevelvollisuudesta luovuttiin useimmissa maissa. Määrällisesti tarkasteltuna muutos oli mittava – käytössä olevien sotilaiden kokonaismäärä putosi dramaattisesti, minkä lisäksi kalustoa tuhottiin tai myytiin halvalla pois.

Edes Venäjän hyökkäys Krimille vuonna 2014 ei muuttanut merkittävästi kahtena aiempana vuosikymmenenä vakiintunutta valtavirtaa. Euroopan johtavat maat pitivät Saksan johdolla yllä kulissia, jonka mukaan Venäjä ei muodostanut sotilaallista uhkaa Euroopalle. Tämän taustalla vaikutti ajatus taloudellisen yhteistyön integroivasta voimasta, jolloin keskinäinen riippuvuussuhde toimisi rauhantilan jatkumisen takuukorttina. Saksan liittokansleri Angela Merkel ajoi erityisesti tätä politiikkaa, mikä johti laajaan energiariippuvuuteen Venäjästä keskisen Euroopan maissa.

Juuri nyt ollaankin sitten täydellisen muutoksen edessä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat vaatii Eurooppaa ottamaan vastuun omasta puolustuksestaan ja Venäjä puskee Ukrainassa asevoimillaan eteenpäin tavoitteena saada maa hallintaansa. Mukana on ollut joukkoja myös Pohjois-Koreasta ja Kiinan monipuolinen tuki mahdollistaa aggression jatkamisen. Vaikeassa tilanteessa maanosamme on myös sisäisesti hajanainen. Ranskassa hallinto horjuu kansallismielisen paineen alla ja Saksassa on ajauduttu taloudelliseen ahdinkoon. Britannialla on puolestaan omat monipolviset sisäiset ongelmansa.

Euroopan puolustuskyvyn nostaminen alavireisestä nykytilastaan Venäjän uhan edellyttämälle tasolle ei ole helppoa. Jo pelkästään Yhdysvaltain joukkojen korvaamisen on arvioitu edellyttävän noin 300 000 uuden eurooppalaisen sotilaan panostusta ja tämä lisäys koskee erityisesti maavoimia. Ammattiarmeijoidensa kanssa kipuilevissa maissa kokoluokka on massiivinen, joten sen saavuttaminen muutamassa vuodessa näyttää ainakin nykyisin Euroopassa harjoitettavan politiikan valossa mahdottomalta. Muutokselle ei myöskään ole monessakaan maassa kansan syvien rivien tukea, sillä ihmiset on vuosikymmeniä totutettu siihen, ettei Euroopassa voi enää olla perinteisiä sotia. Tämän logiikan mukaan ei myöskään laajoja asevoimia tarvita.

Kun eurooppalaista ongelmaa sijoitetaan mittasuhteisiinsa, on tärkeää ymmärtää muutosvaatimusten tavoitetaso. Esimerkiksi kaluston osalta tämä tarkoittaisi sitä, että nettolisäyksen tulisi olla suurempi kuin Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian käytössä olevan nykyisen sotamateriaalin yhteenlaskettu määrä. Lisäksi kalustoa pitäisi kyetä yhdenmukaistamaan merkittävästi. Euroopan mailla on hyvin kirjava kalustokanta – muun muassa 14 taistelupanssarivaunutyyppiä, kun niitä Yhdysvalloilta on vain yksi. Tilanteeseen tarvittava muutos edellyttäisi laajaa harmonisointiprosessia, missä puututtaisiin myös kansallisesti hallitun puolustusteollisuuden toimintaan. Ei ole odotettavissa, että asiassa edetään nopein askelin, vaikka ongelma onkin julkisuudessakin esillä lähes päivittäin.

Euroopan yhteisen puolustamisen perusongelma kiteytyy siihen osallistuvien valtioiden erilaisiin tarpeisiin. Espanjalle ja Portugalille itäisen Euroopan turvallisuusongelmat ovat kaukainen pelikenttä, johon niillä ei ole edes kansallisesti ymmärrettävää historiallista kytkentää. Useimpien Välimeren maiden turvallisuusuhat liittyvät Afrikkaan, mihin niillä on vahva historiallinen yhteys siirtomaa-aikakaudelta.

Myös kauppapolitiikka näyttelee monissa tapauksissa merkittävää roolia, kun Venäjän uhkaa arvioidaan niin kansalaisten kuin poliitikkojenkin toimesta. Itäinen diktatuuri muodostaa suuren markkina-alueen, jossa toimi laajalti eurooppalaisia yrityksiä ennen vuoden 2022 tapahtumia. On inhimillistä, että taloudellinen kurimus, joka vallitsee juuri nyt monissa Euroopan valtioissa, johtaa pohtimaan tuon markkina-alueen menetykseen liittyviä seurausvaikutuksia. Kun yksittäisen ihmisen toimeentulo on uhattuna, jää kovin vähän tilaa syvällisemmille pohdinnoille.

Euroopan sotilaallisen voiman kasvattamiseen ei ole löydettävissä nopeaa ratkaisua. Tämä on käynyt täysin selväksi Ukrainassa käynnissä olevan sodan aikana, jolloin asiasta puhuminen on kyllä lisääntynyt, mutta konkreettiset toimenpiteet ovat jääneet vähemmälle. Globaalia geopoliittista kenttää tarkasteltaessa on kuitenkin selvää, että sotilaallisen voiman kasvattamiselle löytyy akuutti tarve. Konfliktin eskaloituminen Aasiassa johtaisi hyvin nopealla aikajänteellä siihen, että Yhdysvallat vetäytyisi Euroopasta. Kiinan ja Venäjän syventynyt kumppanuus synnyttänee tuolloin samanaikaisesti tilanteen, jossa jälkimmäisen sotilaallinen toiminta johtaa aseelliseen selkkaukseen Euroopan suunnalla. Tuossa asetelmassa läntinen Eurooppa seisoo pitkälti yksin Venäjää vastaan. Mistä siis löytyy Venäjälle sotilaallinen vastavoima?

Vastaus vaikeaan kysymykseen ei ole yksinkertainen. Natolla tulee olemaan merkittävä rooli myös jatkossa, vaikka Yhdysvallat joutuisikin vetämään laajalti joukkojaan Euroopasta Tyynenmeren alueelle. Muutos kuitenkin vaikuttaisi laajalti sotilasliiton toimintakykyyn ja saattaisi aiheuttaa myös sisäistä hajaannusta. Asiaa arvioitaessa tulee tiedostaa, että kansallisvaltiot säätelevät poliittisin päätöksin sitä, kuinka vahva Naton sotilaallisesta suorituskyvystä muodostuu. Yhdysvallat on ollut liittokuntaa koossapitävä voima ja sen katoaminen johtaisi hyvin todennäköisesti lopputulokseen, mikä on ollut havaittavissa Euroopan unioninkin kohdalla – vaikeista asioista ei saada päätöksiä aikaan ja sama ongelma koskee niiden toimeenpanoa.

Ukrainassa käynnissä olevan sodan yhteydessä on esiintynyt poliittista liikehdintää, missä niin sanottu ”halukkaiden koalitio” pyrkii löytämään ratkaisun tilanteeseen, jossa maahan olisi lähetettävä aseellista voimaa varmistamaan aselepoa. Kysymys on tässäkin riittävän sotilaallisen voiman kokoamisesta Venäjän muodostamaa uhkaa vastaan ja määrällisesti puhutaan noin 50 000–100 000 sotilaan joukosta. Vahvuuden on oltava tätä kokoluokkaa, jotta pitkä aselepolinja saataisiin edes auttavasti varmistettua.

Koska kyse on painopisteisesti maavoimista, ei näin suurta sotilaallista voimaa ole helppo saada kootuksi edes väkirikkaasta Euroopasta. Valtiot eivät myöskään ole halukkaita altistamaan sotilaitaan tilanteelle, missä on todellinen riski joutua Venäjän aseellisen toiminnan kohteeksi. Vaikka Ukraina ei kuulu sen enempää Euroopan unioniin kuin Natoonkaan, viesti muodostuu selväksi – eurooppalaiset maat eivät ole lähtökohtaisesti valmiit puolustamaan maanosamme Venäjän uhkaa vastaan kaukana omien rajojensa ulkopuolella.

Ajautuminen sodan osapuoleksi on aina inhimillinen ja kansallinen tragedia, joten edellä kuvattu ongelmakenttä tulee ymmärretyksi, mutta valinnoilla on luonnolliset seurausvaikutuksensa. Jos läntisen Euroopan valtiot eivät ole valmiita asettumaan asevoimin Venäjää vastaan idässä, on edessä tie, missä eurooppalainen yhteenkuuluvuus tulee murtumaan. Mikään yhteenliittymä ei voi jakaa matkaansa, jos sen sisällä vaikuttaa kahden luokan kumppanimaita – yksi joukko patoaa Venäjän uhkaa konkreettisesti ja toinen taas seuraa tilannetta taustalla. Tätä ikävää kehityspolkua ei torjuta huippu- tai kriisikokouksilla, vaan konkreettisilla sotilaallisilla toimilla. Sellainen voisi olla esimerkiksi nykyistä huomattavasti laajempi länsieurooppalaisten joukkojen pysyvä sijoittelu Naton itäisiin jäsenmaihin. Eurooppalaisen puolustuksen etulinja on siellä, eikä Pyreneillä.

Kaiken ratkaisee siis jatkossa se, mikä painoarvo yhteiselle tekemiselle Euroopassa asetetaan. Selväksi on käynyt, että niin Yhdysvalloilla, Kiinalla kuin Venäjälläkin on intressissä pitää Eurooppa hajanaisena. Motiivit vaihtelevat, mutta kehityksen valtavirta on näiltä osin tunnistettavissa. Tässä pelikentässä Euroopan on lähes mahdotonta edistää proaktiivista toimintaa, mikä johtaa jatkuvaan reagointiin. Eurooppalaista poliittista arkea ilmentääkin vahva jälkijättöisyys ja hidastelu, joista aiheutuu mittavia ongelmia.