Nykymuotoinen Venäjä peri Neuvostoliiton raunioilla rikki olevan talouden. Koko 1990-luku oli hyvin turbulenttista aikaa, kun valtiolle kuulunutta omaisuutta yksityistettiin karkealla tavalla. Tilanne kuitenkin tasapainottui ja Venäjästä tuli nopean kasvun vuosina 2000-luvun alussa Maailmanpankin mittareilla tarkasteltuna ylemmän keskitulon maa. Myönteisenä jatkunut kehitys kohti korkean tulotason maata pysähtyi vuoden 2012 tienoilla. Ajankohta osuu käännepisteeseen, jolloin poliittista oppositiota ryhdyttiin maassa tukahduttamaan kovin ottein.

Yli kymmenen vuotta sitten Ukrainassa käynnistyi kuitenkin tapahtumaketju, jonka seuraukset näkyvät Venäjän taloudessa. Helmikuun 21. päivänä 2014 Ukrainan presidentti Viktor Janukovytsh pakeni Krimin kautta Venäjälle ja oppositio otti vallan. Vain noin viikko vallanvaihdon jälkeen Venäjä käynnisti Krimin niemimaan valtauksen. Osana sotilasoperaatiota Venäjä keskitti joukkojaan myös idässä Ukrainan vastaiselle raja-alueelle. Huhtikuussa 2014 Venäjä masinoi kapinaan Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat. Asevoiman käyttö Ukrainan suvereenia valtiota vastaan käynnisti EU:ssa talouspakotteisiin liittyvän prosessin, joka on sittemmin laajentunut merkittävästi.

Talouspakotteet eivät Venäjään kuitenkaan riittävästi vaikuttaneet. Useita vuosia niiden toimeenpanon jälkeen valtion velka oli pieni, keskuspankin valuuttavaranto suuri, ulkomaankauppa ylijäämäinen ja inflaatio suhteellisen maltillinen. Valtiontalouden perustaan ulottuvia vaikutuksia asevoiman käyttämisellä naapurimaata vastaan ei siis ollut. Sen sijaan monet yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat haittasivat myös talouskehitystä. Näitä ovat mm. oikeuslaitoksen rappio, korruptio ja heikkokuntoinen liikenneinfrastruktuuri.

Joutuessaan talouspakoteiden kohteeksi, Venäjä omaksui talouspolitiikansa yhdeksi peruslähtökohdaksi mahdollisimman suuren riippumattomuuden ulkomaisista toimijoista. Valtion velanotto pyrittiin minimoimaan ja kotimaisuusvaatimuksia kiristettiin. Omavaraisuusajattelu ulottui koskemaan myös kansainvälisiä alihankintaketjuja. Näillä valinnoilla oli luonnollisesti seurauksensa ja ne näkyivät ajautumisena sivuraiteelle mm. tutkimusyhteistyössä. Todellista omavaraisuutta Venäjällä ei kuitenkaan ole, vaan maa on täysin riippuvainen ulkomaankaupasta, joka suuntautuu Euroopan sijaan toisaalle.

Taloudessa tapahtuneiden muutosten myötä valtion rooli korostui. Vapaa kilpailu ja yksityinen yrittäjyys joutuivat yhä vahvemmin valtion kontrolliin, mikä toteutettiin lisäämällä säätelyä. Samanaikaisesti tapahtui lähentyminen Kiinaan, jota hallitaan myös valtiojohtoisesti. Kasvanut yhteistyö mahdollisti esimerkiksi kiinalaisten kehityspankkien rahoituksen venäläisille suuryrityksille.

Öljy- ja kaasusektori oli aikanaan Neuvostoliiton tukijalka ja sama asetelma on jatkunut myös Venäjän taloudessa. Merkittäviä muutoksia ei ole tapahtunut 2000-luvun aikana. Lukuina ilmaistuna öljyn ja kaasun tuotanto sekä öljynjalostus muodostavat noin 40 % teollisuustuotannosta ja 10 % BKT:stä. Venäjän viennissä öljy ja kaasu ovat keskeisessä asemassa. Ne ovat erityisen tärkeitä julkisen taloudelle, sillä energiaa koskeva ulkomaankauppa tuottaa merkittävän osan Venäjän budjettituloista. Karkeasti arvioituna öljy- ja kaasutulojen osuus julkisten toimijoiden budjeteista oli ennen Ukrainassa käytävää laajamittaista sotaa noin neljännes.

Öljy- ja kaasusektori näyttelee siis erittäin suurta roolia Venäjän taloudessa, joten öljyn hinnanmuutoksilla on selkeä yhteys toteutuneeseen talouskehitykseen. Öljyn maailmanmarkkinahinnan nopeat ja suuret heilahtelut heijastuvat suoraan Venäjän vientituloihin ja sen myötä valtiontalouteen. Energianmyynnistä vahvasti elävä kansantalous ei myöskään kannusta etsimään uusia vaihtoehtoisia elinkeinotoiminnan muotoja.